Hellou!

Näin Sannan pannari blogissa postauksen, jossa hän esitteli itsensä ja aloin miettimään milloin olen itseni esitellyt, tai edes kertonut enemmän taustastani. Tästä alkujaan piti tulla hyvin samantapainen postaus, koulutyylinen esittely jossa kerrotaan niitä perusjuttuja, kunnes kirjoittamisesta inspiroituneena päätinkin kirjoittamaan elämäni sieltä pohjamudista tulevaisuuteen. Vuodatin monia kyyneleitä tätä kirjoittaessa, mutta uskon tämän tekstin myötä monien pääsevän kiinni paremmin monista asioista.

Palataan siihen perinteiseen esittelypostaukseen myöhemmin, jos tuntuu sille olevan vielä tarvetta. Nyt haluan avata elämäni teille, joten ota hyvä asento ja jos olet yhtään samanlainen herkistelijä, muutama nenäliina olisi paikallaan.

Juuret & lapsuus

Eli moi, oon Ninni 22-vuotias juntiksi itseäni kutsuva likka Helsingistä. Tämä junttius pohjautuu lapsuuteeni, koska olen kotoisin landelta Tampereen lähettyviltä. Eli toisin sanoen landepaukku, ja paukuksi puolisoni minua kutsuukin. Olin ensin kertomassa, kuinka junttius tulee juuristani, mutta isäni on syntyjään Helsinkiläinen joten ne ei klikkaa hyvin keskenään. Eikä vanhempani juntteja ole, ehkä me lapset vain vähän ollaan.

Olen perheestä, jota ei muutamalla sanalla pysty kuvailemaan. Isä ja äitini ovat mulle olleet aina rakkaudessa inspiraatio ja ihania roolimalleja. Olen saanut viettää rakastetun lapsuuden viiden sisarukseni kanssa, joista jokainen on yhtä tärkeä osa perhettämme ja meistä jokainen rakentaa Juutisen perheen. Olen perheeni nuorin ja saanut rikkaudeksi neljä isoveljeä ja yhden isosiskon.

Meidät kasvatettiin erittäin hyvin ja kuinka kaikkea ei aina todellakaan saa, mutta en ole koskaan kokenut, että jotain olisi puuttunut. Meillä oli paljon juttuja lapsuudessa, siskoni kanssa kerättiin paljon Brätzejä joilla leikittiin todella pitkälle, silti ollaan perustuloisesta perheestä. Ei oltu liian hemmoteltuja ja asioiden eteen piti tehdä kotitöitä ja kuri oli silloin minunkin nuoruudessa vielä todella kova, mutta olihan se myös ansaittuakin joskus. On hullua ajatella miten hyvin kaksi ihmistä on voinut kasvattaa kuusi lasta yhtä saman arvoisesti, vaikka väistämättä nuorimpana olen ollutkin se söpöin. Isäni aina sanoikin minulle nuorena sinulla on vain yksi tehtävä ja se on olla söpö.

Nuoruus

Nuoruus on ollut mulla todella kirjava ja täynnä kaikkea. Kun ykkösluokka oli lopuillaan muutettiin pienestä kunnasta viereiseen kylään. Niin nuorena muutos ei ollut vaikeaa ja tuolloin tykkäsin vielä koulusta, joten odotin aika innoissani uutta koulua. Suurin ikävä tuli meidän pikku metsää, jossa leikittiin ja koko taloa, se oli meidän rakas koti ja minun ensimmäinen semmoinen.

Kakkosluokalla tutustuin ensimmäisenä päivänä silloiseen parhaaseen kaveriini, jonka kanssa olimme kuin paita ja peppu. Olimme kilttejä tyttöjä, leikimme barbeilla oltiin, kotona sovittuun aikaan, tehtiin läksyt heti koulun jälkeen yhdessä ja harrastimme Cheerleaderiä yhdessä. Hänen muuttaessa pois, lapsuuteni sai aivan uuden käänteen.

Tutustuin uusiin ihmisiin, jotka olivat aivan erilaisia. Silloin huomasin miten luonteeni muuttuu väärässä seurassa. Näin jälkeenpäin, kun asioita on käynyt läpi ja miettinyt, se oli erittäin pelottavaa. En loistanut koulussa, koska vaikeuksistani oppia ei silloin tiedetty. Turhauduin koulunkäyntiin niin paljon ja väärät ystävät tekivät minusta surullisen, kiukkuisen ja kapinoivan. Olin vasta nelosluokalla ja tuntui, kuin olisin jo antanut kaikkeni kaikelle.

Silti välillä harrastin uusia erilaisia lajeja, harrastuksien parissa sain olla lapsi ja siellä oli ihania ihmisiä joiden seurassa pystyin taas olla normaali itseni. Harrastaessani yleisurheilua, muistan kuinka äitini sanoi kerran tullessaan hakemaan minut harkkojen jälkee, olet ihanan pirteä ja energinen. Sitä olinkin, vaikka tuolloin ei puhelimilla kirjoitettu, kuin tekstiviestejä oli se joskus näpytys sotaa kavereiden kanssa. Treeneissä sain unohtaa hetkeksi kaiken muun, kaikki riidat ja mitä lasten draamoja nyt olikaan meneillään.

Yläaste

Yläasteen alkaessa pahin koulukiusaaminen alkoi, samaan aikaan silti tein paljon ystäviä. Meillä oli kiva tyttöporukka kasassa, vaikka koulun käytävillä jouduinkin pelkäämään tuleeko kiusaajiani vastaan. Se oli todella ristiriitaista aikaa. Tyttöporukkamme alkoi pikku hiljaa erkanemaan, koska kaikki alkoi kasvamaan omaa reittiään. Tämä juntti meni massan mukana, enkä todellakaan tiennyt kuka olin ja mistä pidin.

Pahin kapina vanhempia kohtaan oli vasta tulossa. Maistoin seiskaluokan kesällä ekaa kertaa alkoholia ja pyörin ihmisten kanssa, jotka saivat vihaani kasvamaan kaikkia kohtaan. Koulun suhteen olisin luovuttanut ellei ala-asteelta asti ollut ystäväni olisi ollut samalla luokalla ja nähnyt sen hyvän puolen minusta, joka olin silloin kakkosluokalla.

Kaveriporukat vaihtelivat, olin jäänyt vanhemmilleni kiinni alkoholin juomisesta ja tupakan poltosta. Myöskin äitini joskus epäili minun käyttäneeni marihuanaa, koska olin tennareihini piirtänyt kasvin kuvan kaikkien muiden töherrysten sekaan. Sain vasta vanhempana tietää mitä piirtämäni kasvi edusti ja se oli erittäin noloa, koska olen aina ollut vastaan huumeita.

Eräänä kesänä otettiin äitini kanssa paussi kaikista riidoista, vaikka lisää oli myöhemmin tulossa. Lähdettiin yhdessä Nicke koiramme kanssa viettämään kesää pienelle mökille. Pelattiin korttia, saunottiin, syötiin herkkuja eikä puhuttu mistään ikävästä. Mökkireissun ajan sain olla se lapsi, joka olin aina sisältäni ollut. Se joka rakastaa vanhempiaan, koiraansa ja ulkoilmaa.

Kaikista parhainta oli, kun äitimme kanssa hankimme Nicke koiramme kun olin kutosluokalla. Yläasteella aloin harrastamaan Nicken kanssa agilityä ja silloin en ajatellut mitään muutakuin, kuinka onnellinen olin kahdestaan koirani kanssa. Nicke toi paljon naurua ja iloa hirveimpien teinivuosien keskelle.

Aikuistuminen

Oli kulunut jo muutama vuosi, ne ei ollut elämäni parhaimpia, mutta vanhempieni kanssa emme olleet riidelleet pitkään aikaan ja se oli minulle ainoastaan tärkeintä. Turhasta vihasta ja kiukusta pääsin eroon vasta täytettyäni 18 vuotta. Olin ollut liian monta vuotta täynnä vihaa kaikkia kohtaan. Olin niin epävarma itsestäni, enkä muiden ihmisten takia ikinä päässyt todella tutustumaan itseeni. Vain taivas oli rajana, kun täytin 18-vuotta. Eikä sen takia, että nyt minua ei voisi määräillä, vaan kaiken uuden mitä minulle avautui.

Pääsin kesätöihin mistä tykkäsin erittäin paljon, aloitimme äitini kanssa yhteisen harrastuksen ryhmäliikunta tunneilla, löysin vihdoista viimein harrastuksen josta tykkäsin ja pääsin liikkumaan mitä olin aina ennen tehnyt. En ollut moneen vuoteen harrastanut mitään, mikä oli suurin pimennys mielelleni.

Oltiin vihdoinkin haudattu sotakirveet kokonaan vanhempieni kanssa, kävimme saunassa yhdessä jossa ekaa kertaa keskusteltiin teinivuosieni pahasta olosta. Monet kyyneleet tuli vuodatettua, olen niin kiitollinen kuinka he jaksoivat päivästä toiseen ja vuodesta toiseen uskoa siihen, etten oikeasti ole niin vihainen ja itsekäs ihminen, mitä olin jo monen monta vuotta ollut.

Suoritin ammattikoulun kakkos ja kolmos vuoden hyvin läpi, enkä inhonnut koulun käyntiä. Valmistuin hyvällä todistuksella ja sitä juhlittiin isosti! Oli niin hienoa saavuttaa jotain suurta ja nähdä kuinka vanhempieni kasvoilta paistoi ylpeys.

Joskus iltaisin autolla ajaessani menin rauhalliseen paikkaan, mietin mitä kaikkea oli tapahtunut ja annoin itselleni luvan itkeä. Annoin itselleni luvan olla ensimmäistä kertaa ylpeä itsestäni. Uskalsin sanoa ei ihmisille joita en kaivannut elämääni, en tarvinnut rinnalle parasta ystävää, tai poikaystävää tehdäkseen minut onnelliseksi. Olin vihdoin oppinut kuuntelemaan tunteitani ja uskalsin puhua kaikesta vanhemmilleni. Äiti on aina ollut loistava kuuntelia, puhumattakaan siskostani jonka kanssa vietin todella paljon aikaa Tampereella töiden ohessa. Meidänkin sisar suhdetta oltiin koeteltu niin paljon ja vihdoin kaikki oli hyvin.

Muutto helsinkiin

Valmistuttuani en ollut yhtään suunnitellut mitä teen. Kotikotona oli kiva elää, eikä koskaan ollut puhetta vanhempieni kanssa milloin muuttaisin omaan asuntoon. Aloin jossain vaiheessa puhumaan muutosta Tampereelle, koska siellä oli töitä tarjolla, myöskin muutama veljeni ja sisko asui siellä.

Kesä oli jo loppumaisillaan, oltiin tehty pitkään suunnittelua matkastamme Lontooseen äidin yllätyslahjaksi. Seikkailun viehätys kasvoi koko aika suuremmaksi, etsin töitä ja välillä kuikuillen asuntoja Tampereelta. Päähän pistona katsoin töitä ja asuntoja Helsingistä ja hupsista vaan minulla olikin työhaastattelu! Lähdimme silloisen ystäväni kanssa Onnibussilla Helsinkiin työhaastatteluun ja heti haastattelun jälkeen sain tietää, että sain paikan. Haha kysehän ei ollut, kuin puhelinmyynnistä. Aloin tekemään suunnitelmia siitä miten tulisin toimeen, olin tuolloin töissä Suomalaisessa Kirjakaupassa ja sain kuulla, että Helsinkiin etsittiin työntekijää ja minulla oli hyvä asema, koska olin heillä jo töissä.

Kävimme katsomassa vanhempieni kanssa ensimmäistä asuntoani, 20 neliötä Kontulassa. Niin pieni, mutta täysin simppeli asunto tuntui kivalta ja hetken päästä kiinteistövälittäjä soitti perään ja kertoi minun saaneen asunnon.

Siitä alkoikin muuttotohinat, olin ostanut valmistujaisrahoillani paljon tavaraa asuntoa varten ja myös saanut lahjaksi paljon hyödyllisiä tavaroita. Kuukausi meni äkkiä ja kohta sitä oltiinkin pakettiautossa Figaron ja Simban kanssa kohti uutta ja tuntematonta.

Muutto meni nopeasti, koska kantamuksia nyt ei pahemmin ollutkaan ja tuli aika sanoa heipat. Sen illan, ne halit ja se tunnelma oli ihan käsittämätön. Tajusin, kuinka kaukana olen yksin jossain mitä en osaa edes kartalta osoittaa, äitini lähti ensimmäisenä, koska oltiin molemmat niin itkuherkkiä. Parvekkeelta vilkutin vielä kyyneleet silmissä heipat ja toivoin, tuon auton täynnä tärkeitä ihmisiä pääsevän turvallisesti kotiin.

Vuodet Helsingissä

Tuosta ensimmäisestä illasta pienen asuntoni luona tulee tänä vuonna kuluneeksi neljä vuotta. Kuten arvaattekin, en ole päätöstäni muuttaa Helsinkiin katunut ikinä. Voi kun se pieni tyttö suurien haaveiden kanssa olisi tuolloin tiennyt mitä on tulossa eteen, olisi hän tokaissut -tämä on sitä elämää.

Näitä vuosia olette myös tekin päässeet seuraamaan tiiviimmin, läheskään kaikkea ei ole tullut tänne kirjoitettua, mutta sekaan on mahtunut pahimpia kokemuksia, suurimpia sydänsuruja ja menetyksiä. Erilaisia työpaikkoja, uusia kokemuksia, rakkautta, uusien ihmisten tapaamista ja itseensä tutustumista.

Heti muutettuani tapasin puolisoni. Voi niitä nuoria, jotka ei ymmärtänyt rakkaudesta oikein mitään, vaikka minulla oli aina ollut hyvät roolimallit siinä. Meidän suhdetta ei riitä muutama sana kuvailemaan. Se ei ole missään määrin täydellinen kansikuva kertomaan rakkaudesta ja hyvyydestä. Se on ollut täynnä vuoria ja kivisiä teitä, siinä on paljon asioita joita olen halunnut sulkea pois. Se on täynnä asioita, jotka kuuluvat vain meille. Silti haluan sanoa tämän ääneen, koska en halua ihmisten aina luulevan kaiken olevan täydellistä, mutta silti epätäydellisyyskin on rakkautta. Me ollaan puolison kanssa kasvettu aivan eri maailmoissa ja se kasvaminen toisen kenkä omassa jalassa on aivan saakelin vaikeaa.

Silti jokin on alusta asti pitänyt meidät yhdessä, vaikka pieni hengähdystauko ollaan aikanaan pidetty, ei ole mennyt päivääkään näiden vuosien varrella ettemme olisi pitänyt yhteyttä ja toisistamme välitetty. Meidän ensi tapaamisesta lähtien siinä on ollut jotain, jotain mitä en ole koskaan osannut selittää. Vasta monien mokien jälkeen ollaan ymmärretty mitä se rakkaus on. Vasta nyt kun ollaan alettu kasvaa itse ja hyväksymään kaikki omat virheemme menneisyydessä. Se rakkaus ei olekkaan sitä, kuinka kaikki on täydellistä ja osaa aina puhua toisesta kauniisti. Se ei olekkaan sitä, kuinka koko aika pitää ymmärtää toista, vaikka hassulla tapaa silti ymmärrätkin. Ollaan ymmärretty mitä rakkaus on, kun ollaan opittu tuntemaan toisistamme kaikki, ne paskimmatkin asiat.

Puolisoni kautta olen oppinut ymmärtämään muiden virheet, niin kauan kun teen itse virheitä elämässäni on ymmärrettävä toistenkin virheet. Meidän rakkaustarina ei ole prinsessa saduista, vaikka joskus luulin tosi rakkauden olevan aina helppoa. Meidän rakkaus on silti paras, koska ilman näitä vuosia en olisi koskaan ymmärtänyt, kuinka paljon rakkaus vaatii molemmilta.

Muutto Helsinkiin ei siis todellakaan ole ollut yhtä ruusuilla tanssimista, mutta voin sydämeni pohjasta sanoa, etten mitään vaihtaisi pois. Vaikka se on niin kliseistä, niin kaikki arvet, surut ja ne ilot kasvattaa lähemmäksi itseäni, jokaisesta takapakista opin enemmän itsestäni. Jos jotain mun elämä on kaivannut niin se on erityisesti sitä, että kuuntelen itseäni ja uskallan oppia lisää.

Nykyhetki

Tällä hetkellä käyn työssä mikä on ihan ok. Ei mikään goals, mutta työporukka on kiva ja työstäni oppii hyödyllisiä asioita normaaliin arkeen. Olen kiitollinen, kun on niitä töitä joilla pystyy elättämään itsensä.

Olen pitkästä aikaa palannut sinne missä vuosia sitten aloitettiin äitini kanssa, mutta tällä kertaa vain kuntosalilla käymisen. Jos nyt olisi taas uudestaan oppinut sen, ettei sitä liikuntaa kannata jättää pois, koska se vaikuttaa niin paljon mieleen. Rakastan käydä salilla ja siellä tulee yleensä 4-6 kertaa viikossa käytyäkkin.

Haaveilen joka päivä asioista, joskus samoista ja joskus ne vaihtuu. Tän vuoden aion tehdä paljon töitä ja ensi vuonna lähteä matkustamaan. Tällä hetkellä haluan tehdä paljon töitä monen asian suhteen, jotta myöhemmin pystyy kiittämään siitä uurastuksesta.

Tällä hetkellä oon onnellinen monesta asiasta, kaikki on hyvin. Meillä on ihana koti, johon on ihanaa tulla töiden jälkeen, Figarolla on kaikki hyvin ja puolison kanssa tehdään paljon kivoja asioita yhdessä.

Tämän hetkinen suurin haave on uuden kameran osto, oon löytänyt jo kameran johon haluan päivittää vanhan ja sitä lähden seuraavaksi tavoittelemaan. Rakastan tehdä tätä blogia teille ja parantaa itseäni joka päivä enemmän ja enemmän.

Tulevaisuus

Vaikka nyt on kulunut vuosia siitä kuinka 18 vuotiaana opin ensimmäistä kertaa kuuntelemaan itseäni, on sitä opittava joka päivä. Tänä aikana olen muuttunut niin paljon, että itseensä on tutustuttava ahkerasti. Sinkkuna oli helppo tutustua itseensä, mutta nyt kun jakaa arjen toisen kanssa on se huomattavasti vaikeampaa, mutta silti sen arvoista.

Toivon todella joku päivä löytäväni työn jota rakastan tehdä koko sydämestäni. Työ vaikuttaa niin paljon meihin ja olen valmis tekemään niin paljon töitä, jotta voin toteuttaa unelmiani.

En ole vieläkään keksinyt miten, mutta haluan tulevaisuudessa pystyä tekemään vanhemmilleni jotain mikä osoittaa kiitollisuuteni. Elämäni olisi varmasti niin erilaista, jos en olisi saanut elää heidän kanssa, tai jos he olisivat luovuttaneet suhteeni.

Suunnittelen tulevaisuutta monesti, vaikka rakastan tehdä extemporella asioita, eikä myöskään mitään voi liikaa suunnitella, siksi menenkin jalat maassa ja pää pilvissä kohti tulevaa.En ajatellut alkuunkaan tästä postauksesta tulevan näin henkilökohtaista ja niin lähelle arkoja asioita, mutta nyt tuntui hyvältä ajalta vuodattaa kaikki pois sydämeltä. Me kaikki tehdään virheitä, mutta niihin pystytään silti vaikuttamaan.

Menneisyyksistä huolimatta toivon jokaiselle rauhallista elämää, kunnioitetaan muita ja otetaan vastuu teoistamme. Karma on läsnä niin hyvässä, kuin pahassa ja uskon maksaneeni nyt kaiken pahan menneisyydestä.

Haluan erityisesti omistaa tämän tekstin niille jotka kamppailevat itsensä kanssa. Pysähdy, kuuntele mitä sydämes sanoo, onko sulla hyvä olla? Pahaa oloo ei voi juosta karkuun, eti ne syyt ja kohtaa ne. Yritin itse vuosia olla kohtaamatta syitä, kunnes kävin ne läpi ja vielä uudestaan puolisoni kanssa. Muuten ei voi jatkaa eteenpäin, se on mahdotonta. Älä elä muita varten, vaan etsi se rauha sisälläsi, jotta voit olla onnellinen.

-Ninni