Hellou!

Vuodet ovat vierineet todella nopeasti ja siitä on nyt jo neljä vuotta, kun päätin muuttaa kotikodista ensimmäiseen omaan kotiin Helsinkiin. Se kesä ennen muuttoa oli aivan ihmeellinen monestakin syystä. Pitkästä aikaa elin erittäin onnellisesti, olin valmistunut ammattikoulusta hyvillä arvosanoilla, sain soiton jossa pyydettiin tulemaan kesätöihin, ympärilläni oli paljon ihmisiä -oli ystäviä, kavereita, tuttuja ja tottakai perheeni.

Kesän alussa aloin miettimään muuttoa ensiksi vain ajatuksena, koska kotoa ei ollut mikään kiire muuttaa, vanhempien ja isoveljen kanssa oli ihanaa asua. Aloin puhumaan ystävälleni muutosta Tampereelle, koska sieltä saa paremmin töitä ja siellä olin senkin kesän töissä. Puhuimme hieman ajatuksena yhteen muutosta, koska ketkä kaverit eivät olisi ikinä miettineet yhteistä asuntoa nuorina.

Tulevaisuus oli aivan auki eikä sitä oikeen osannut edes miettiä mitä tekisi, nautimme kesät ystävien kanssa juhlien ja nauttien. Täytyy myös sanoa, etten kadu sitä aikaa ollenkaan, kuinka eli humputellen. Niitä aikoja on kiva muistella nyt näin vanhempana ja myöskin ne tulee olemaan ehdottomasti aikoja, joita tulee vielä vanhempana muisteltua.Halusin alkuun löytää töitä Tampereelta, jotakin työtä mikä olisi enemmän oma juttu. Samalla katsoin asuntoja ja kaikki tuntui aivan liian aikuiselta ajatukselta, koska ei ollut mitään kokemusta paljonko on hyvä vuokra maksaa mistäkin asunnosta. Meni hetken aikaa, kunnes eksyin uudestaan katsomaan työpaikkoja ja asuntoja. Pikku hiljaa Tamperekin oli alkanut tuntumaan liian pieneltä paikalta ja halusin elämään pitkästä aikaa jotain suurta jännitystä. Olin 19-vuotias joka oli rellestänyt ystävien kanssa kaksi kesää pää kolmantena jalkana. Tiesin syksyn lähestyvän ja menon alkavan taas rauhoittuvan, joten halusin jotain uutta tapahtuvan.

Laitoin kahteen paikkaan työhakemuksen Helsinkiin ja pääsin nopeasti jo työhaastatteluun. Bussimatka ystäväni kanssa tuntui pitkältä ja oudolta, koko kaupunki tuntui aivan oudolta, ihan kuin olisi ollut ulkomailla. Haastattelun päätyttyä sain heti tietää pääseväni sinne töihin. Muistan vielä, kuinka tultuani työhaastattelusta kerroin hämmentyneenä tästä ystävälleni -luulin itsekkin ettei tästä mitään tulisi ja tämä olisi vain tämmöinen pieni reissu. Jo silloin kertoessani ystävälle työpaikasta, huomasin miten tämä asia tulisi muuttamaan meidän ystävyyttä.Aloin järjestelemään asioita ja ottamaan raha-asioista enemmän selvää. Siskoni oli innostamassa ja erittäin suurena tukena, myös samalla auttoi paljon asioissa missä pohdin tulenko onnistumaan. Työhaastattelussa mukana ollut ystäväni huolen huomasin aina muutosta puhuessa ja hänen tarttuen kaikkiin muttiin mitä muutto aiheuttaisi. Toinen ystäväni taas auttoi paljon ongelmien ratkaisuissa ja innosti tähtäämään kohti tuntematonta itsevarmana. Silloin myös ymmärsin sen, kuinka suuria asioita tehdessä ympärillä pitää olla kannustavia ihmisiä, jotka tukevat ja neuvovat niin paljon kuin itse pystyvät.

Syksyllä oli myöhemmin tulossa Lontoon reissu, johon lähdimme viikoksi äidin ja siskon kanssa, joten jännitystä oli tulossa monellakin tapaa. Kesällä kaikki tapahtui todella nopeasti ja pian oltiin menossa uudestaan Helsinkiin katsomaan asuntoa vanhempien ja toisen ystäväni kanssa. Olin niin hämilläni ja innoissani koko reissusta ja silloin olin jo päättänyt, että Helsinki tulee olemaan uusi kotikaupunkini.

Asunnonesittelyn jälkeen ajaessamme kotiinpäin sain pian soiton kiinteistövälittäjältä. Se soitto muutti koko elämäni ja silloin tiesin, kuinka viimeistään nyt kaikki on lyöty lukkoon. Meinasin kiljua samaan aikaan pelosta ja onnesta, koska siitä oli enää vain muutama viikko muuttoon.

 

Vaikeinta tuntui olevan kertoa ystävälleni joka yritti peittää sen ettei asiasta ole innostunut. Ymmärsin hyvin hänen tunteensa ja hänen ansiosta mietin asioita todella tarkkaan ja monesta eri näkökulmasta. Hän piti jalkani maassa, etten leiju ilmaan liian nopeasti. Ystävyytemme oli jo työhaastattelun jälkeen mennyt etäisemmäksi ja tiesin tulevani menettämään sen siteen mitä kaksi edellistä kesää olimme luoneet.

Tutuille ja kavereille kertoessani muutosta tuntui kaikki katoavan heti sanottuani asiat ääneen. Kuului vain puff ja kaikki olivat kadonneet. Erään silloisen kaverini muistan vain kysyneen tylysti miksi muutan. Silloin tajusin, että olin aina elänyt pienessä kylässä yksin isojen haaveideni kanssa. En ollut ikinä sopeutunut siihen kaupunkiin, enkä ikinä tulisi sopeutumaankaan, vaan olin aina valmis lähtemään.Viimeiset viikot halusin nauttia siitä tutusta ympäristöstä ja yrittäen näyttää ettei mikään tulisi muuttumaan, vaikka koko maailmani muuttuisi seuraavilla viikoilla. Ystävän kanssa joka aina kannusti, juttelimme paljon syvällisiä, kuuntelimme musiikkia, nauroimme ja ajelimme monia öitä autolla. Mietin olenko ihan hullu jättäessäni hänet tänne ja lähteväni yli 200 kilometrin päähän, enkä enää joka viikko ajelisi hänen kanssaan autolla. Hän oli ihminen jonka olin tuntenut monta vuotta, olimme olleet läheisiä ja oli aika jolloin emme olleet väleissä ollenkaan, ja vihdoinkin kun olimme pitkästä aikaa ystäviä, sotkisin itse ystävyytemme muutolla.

Toisen ystäväni menettäminen oli hiuskarvan varassa ja vaikka muuttooni oli vielä ollut muutama viikko aikaa olimme jo kuin vieraat toisillemme. Muistan illan jolloin kaikki se pelko ja suru purkautui, halasimme pitkään sanomatta mitään, molempien itkiessä. Halusin sanoa hänelle tuhat sanaa siitä, kuinka tärkeä hän on ja toivon hänelle aina vain parasta. Silti samaan aikaan tiesin, ettei meidän välit tulisi ikinä olemaan ennallaan teinivuosien jälkeen, jolloin masennus ja kaikki inho mikä teininä meidän välillemme kasvoi.

Syyllistä etsiessä

Asuessani Helsingissä soittelin ystäväni kanssa melkein päivittäin pitkiä puheluita. Toinen ystäväni tuli kuukauden jälkeen muutosta viikonlopuksi luokseni ja menimme juhlimaan. Kaikki tuntui olevan ihan ennallaan ja koti tuntui heti kodikkaammalta, kun ystävä saapui kylään. Vietimme viikonlopun joka muutti elämääni vielä enemmän. Puolison kanssa huomasimme molemmat olevamme kiinnostuneita toisistamme. Olin innoissani siitä, että kaikki tämä tapahtui ystävän ollessa luonani ja asuminen kaukana ei tuntunut enää isolta asialta, koska hän oli siinä silloin näkemässä sen mikä on nyt arkeani.

Lähennettyäni puolisoni kanssa vähentyi soittelut ja yhteydenpito. Kaikki energiani meni kahdessa työpaikassa, uusissa ihmisissä ja puolisoon tutustuessa. Sitä ei edes silloin ymmärtänyt, kuinka huono ystävä olin. En muistanut kysellä tarpeeksi kuulumisia ja pitää yhteyttä edes vähän kerralla, silti molemmat ystäväni jotka olivat ainoastaan jääneet muuton jälkeen rinnalleni olivat aina tavoiteltavissa, kun heitä tarvitsin.

Tarkkaan en muista milloin olen viimeisen kerran nähnyt heitä, mutta pariin vuoteen en ole kumpaakaan entisistä parhaista ystävistäni nähnyt. Yhteydenpito alkoi pikku hiljaa hiipumaan kokonaan ja elämät vei mukanaan. Toinen ystävä muistaa minua syntymäpäivinä ja näinä muutamina vuosina myös laittanut vanhoja kuvia meistä arkistojen kätköistä.

Pidin itseäni pitkään huonona ystävänä, koska molemmat heistä oli aidosti ihmisiä joiden kanssa ystävyys aina vain loksahti paikalleen, vaikka teininä oli ollut vuosia jolloin emme olleet ystäviä ollenkaan. Myöhemmin tajusin, ettei kaikki vaan välttämättä kestä ja se on ihan okei, tälläisissä asioissa on turha etsiä syyllistä. Olen 23-vuoden aikana menettänyt yhtä lapsuuden ystävää lukuunottamatta kaikki muut ystävät, kaverit ja tutut. Elämässäni on ainoastaan pysynyt kaikkien vuosien ajan perheeni, joihin on kaikista vahvin side. Lopetettuani turhan syyllistämisen itseäni kohtaan, aloin arvostamaan enemmän ja enemmän ystävyyttä. Olen aina ollut ihminen joka ei päästä helposti ihmisiä lähelle ja rima on noussut vuosien myötä aina vain korkeammalle. Puolisoni on paras ystäväni, jonka kanssa olen löytänyt ystävyys siteen parisuhteen vierelle. Silti monesti ikävöin ystävyyttä, ei ole helppoa olla aikuinen ja löytää kiireisistä ihmisistä uusia ystäviä.

Olen liian nössö ja liian muuttunut oottaakseni yhteyttä vanhoihin ystäviini. Avaisinko yhteydenotolla vanhoja asioita turhaan, olemme kaikki varmasti aivan eri ihmisiä, enkä haluaisi enää menettää heistä kumpaakaan uudestaan. En tiedä tulisko meistä kahvilla käyviä kavereita jotka muistelisivat menneitä. Joskus tuntuu, että on parempi jättää avain laatikkoon ja laittaa laatikko kiinni, tietäen ettei laatikon lukkoa saisi enää auki. Siksi mietinkin mitä voisin heille vielä sanoa sen tutun 19-vuotiaan Ninnin suusta viimeiset sanat. 

Kirje sinulle ystävä

Helsinkiin muutto vaikutti enemmän, kuin koskaan uskoinkaan meidän ystävyyteen. Ensinnäkin olen pahoillani siitä, että en osannut olla parempi ystävä, tiedän etten ollut tarpeeksi läsnä sinun elämässä muuttoni jälkeen, vaikka sinä olit aina kuuntelemassa minun murheitani. Haluan kiittää kaikesta mitä olet eteeni tehnyt. Kiitos kaikista nauruista, itkuista ja hetkistä kanssasi. Sain jakaa paljon ajatuksia, unelmia ja salaisuuksia kanssasi ja kaikki ne kulkevat aina sydämessäni. En koskaan unohda ystävyyden merkitystä sinun ansiostasi, sinä olet osa sitä mitä minusta on nykypäivänä tullut ja vaikket uskoisikaan meidän ystävyys on ollut elämäni tärkeimpiä asioita. 

Annathan minulle anteeksi, koska pelkään sinun vihaavan minua. En tiedä tuleeko tämä kirje sinulle koskaan perille, mutta toivon sinun viimeistään tietävän ajatuksissa mitä olen aina sinulle halunnut sanoa. Olit sitten missä päin maailmaa tahansa, toivon sinulle kaikkea hyvää. Olet upea ihminen ja haluan, että uskot itseesi vaikeina hetkinä. Jos mietit millaista elämä oli neljä vuotta sitten, miten sen hetkiset asiat tuntui vaikeilta silloin ja katsot itseäsi nytten, huomaat ettei ne vaikeudet olleet mahdottomia. Toivon, että olet päässyt eteenpäin asioissa jotka pitivät sinua ennen paikallaan. Toivon, että olet löytänyt vierellesi hyvän puolison ja ystäviä, koska olet ansainnut onnellisen elämän. Meistä tuli vihdoinkin aikuisia jota odotimme nuoresta asti. Ja nykyään joskus toivon olevani vielä se 15-vuotias ja ajavani skootterilla kanssasi.

-Nipa