Kaupungilla kävellessä on yleensä ollut piristävää katsoa muiden ihmisten erilaisia hetkiä. Niistä saa omille suupielille hymyn, ohikulkevalta ihmiseltä joka hymyilee lukiessaan onnellisena ihanaa tekstaria. On saanut myötätuntoa jonkun pidättäessä itkua metrossa.

Nähnyt onnellisia pariskuntia pitäen kädestä kiinni ja niitä sen hetkisiä ei niin onnellisia, jotka nälän ärsyyntyneenä pohtii mihkä menisi syömään.Silti on yksi ilme mikä nykypäivänä tuntuu eniten olevan kaikkien ihmisten kasvoilla ja varsinkin nuorien. Murjottaminen, vihaisuus, mulkkaaminen ja suupielien vetäminen alaspäin tarkoituksella.

Mihin meidän ihmisten herkkyys ja kauneus on kadonnut?Nykyään ulospäin näytetään oma kova kuori ja unohdetaan se lempeys. Lempeydestä ja tunteista on tehty heikkouden merkki. Katukuvasta on hukkunut kokonaan ihmisten hymy. Kenellekkään ei voi enää sanoa kiitos ja vihaan vastataan aina vain vihalla.

Ollaanko me ihmiset opittu ja rakennettu ympärillemme vuosien mittaan liian paljon kovuutta. Herkkyydestä ja onnellisuuden näyttämisestä on tehty väärää, eikä kukaan halua särkyvyyttään näyttää ulospäin. Vaan pitää esittää ja tehdä itsestään kuin kallio, ettei kukaan uskoisi meihin koskaan sattuvan.Jokaisen meistä pitäisi opetella hymyilemään enemmän, positiivisuus tarttuu ja tuo hyvää oloa ja itsevarmuutta. Sillä tartuttaa tietämättäänkin jo muihin hyvää mieltä ja samalla ehkä myös ihmetyksiä.

Ei ihmetellä jos joku hymyilee ja näyttää onneaan, otetaan niistä mallia ja ollaan malleja muille. Hymy on kaunista, jota on ihana nähdä kaikkien kasvoilla.

-Ninni