Kohta kolme vuotta sitten rymmittiin syvissä vesissä mielen kanssa, koska koko sen hetkinen elämä oli muuttumassa. Tuttu arki oli muuttumassa ja oli tapahtumassa paljon asioita joiden järjestystä ei pystynyt ennustamaan. Olen äidiltäni nuorena oppinut, kaikella olevan tarkoitus ja myöskin kaikkien asioiden aina järjestyvän. Mutta mikään ei siinä hetkessä auta, kun koko maailma tuntuu romahtavan kerralla niskaan.

Silti olen todella tyytyväinen miten siinä hetkessä pystyin käsittelemään asiat, kävin töissä, vietin aikaa ystävien kanssa ja tein paljon uusia juttuja. Toki unohtamatta muutamia paniikkikohtauksia ja itkuisia puheluita, mutta nehän nyt kuuluu tuollaisina hetkinä asiaan.

Juuri kun asiat tuntuivat alkavan helpottaa, tuli muita pieniä ongelmia. Ja pienetkin asiat tuntui liian suurilta, joita siinä hetkessä ei olisi tarvinnut. Halusin antaa itselleni aikaa sulatella isoja asioita, jotka olin laittanut sivuun ja vain porskuttanut eteenpäin. Vaikka olen aina tiennyt, että asiat täytyy käydä läpi ennenkuin eteenpäin pääsee, olin tehnyt juuri päinvastaisesti monien vuosien ajan. Sen takia koinkin turvallisessa piirissä täyden romahduksen. Murheita ja huolia oli kottikärryllisen verran ja pahin mokani oli hakematta ammattiapua. Olen aina halunnut puhua asiat halki ja jos asioita jää sanomatta ne jää pelottavankin pitkäksi aikaa mieleen kummittelemaan.

Nuoresta asti olen kehittänyt itselleni pakokeinoja todellisuudesta ja muutama vuosi sitten yksi toiveeni olisi nukahtaa koomaan. Tässä vaiheessa ei riittänyt enää yksi kottikärryllinen murheita ja huolia, vaan kaikki asiat alkoivat tuntua liian raskaalta, eikä ketään joka oikeasti olisi osannut näiden asioiden kanssa auttaa. Tukiverkosto oli silti hyvä ja on erinomainen edelleen, jos nyt kokisin samantyylistä romahdusta, tiedän kenen puoleen kääntyä joka auttaisi juuri sillä tavalla miten ei tulisi vajottua syvempiin vesiin. Myöskin kerran pohjalla käyneenä sitä on huomattavasti herkempi huomaamaan tiettyjä asioita.

Tuolloin toivoin vaipuvani uneen, josta heräisin sitten kun asiat olisi hyvin. Nyt olisi aika herätä.

Kohta kolme vuotta olen porskuttanut eteenpäin ja nyt katsoessani taaksepäin, voin taputtaa itseäni olkapäälle. Kaikki sen hetkiset vaikeudet ja epäluulot alkavat olla takanapäin, tein älyttömän työn ollakseni nyt onnellinen. Tein suuren asian alkaessani seurustelemaan, ja pelkäsin sen koituvan vielä suuremmaksi sydän suruksi kaiken muun keskelle. Paransin ja parannan edelleen omaa mieltä yhdessä toisen kanssa ja voin luvata sen olevan paljon vaikeampaa, kuin rakentaa ensin itsensä kasaan ennen vakavaa parisuhetta.

Pikku hiljaa koen tiettyjen kahldeiden katkenneen ja muutaman vuoden keskittyminen pelkästään mukavuusalueen asioihin on auttanut. Nyt on siis aika herätä ja alkaa nauttimaan taas uusista asioista, kokeilla enemmän mukavuusalueen ulkopuolelta ja pitämään omasta mielestä erilailla huolta.

Tämä postaus olkoon samalla myös pieni sneak peek alkavaan postaussarjaan, jota olen tässä hetken aikaa jo kehitellyt.

-Ninni