Hellou!

Viikko sitten maanantaina tein ihka ensimmäisen haastatteluni Iltasanomille liittyen muuttamisesta takaisin vanhempien luokse, tästä pääset lukemaan artikkelin. Olin super innoissani haastattelusta, koska tämä olisi jotain aivan uutta ja odottamatonta, jota haaveilin tänä vuonna tapahtuvan. Haastatteluun oli vaikea valmistautua, mutta pieniä asioita laitoin muistiin jotka haluan tuoda esille. Kysymyksiä en tiennyt etukäteen, mutta ajattelin haastattelun menevän hyvin koska olen työhaastatteluissakin ollut aina hyvä puhumaan.

Maanantaina heräsin hyvissä ajoin ja vetäydyin makuuhuoneeseen omaan rauhaan ennen puhelinsoittoa. Nopeasti haastattelun aikana huomasin, ettei puhelimessa puhuminen oli niin luontaista, kuin toiselle puhuminen kasvokkain. Aika usein mulla on vaikea vaan pysyä paikallaan ja vaikka tiesin haastattelun olevan suhteellisen nopea, niin silti puhuessa sitä yritti kokoaika etsiä jotain kiintopistettä. Esimerkiksi työhaastatteluissa on helppoa, kun se kiintopiste on edessä oleva ihminen ja vuorovaikutus on luontevampaa.

Sitten tuli jännitys täydellisistä vastauksista. Olen aina tiennyt lehtien laittavan värikynää asioihin ja halusin olla hyvin täsmällinen sanoissani, ettei niitä ymmärretä väärin. Halusin vastauksien olevan myös sen takia täydellisiä jotta artikkelista tulisi mahdollisimman totuuden mukainen, koska asiasta olen myös täällä kirjoittanut.

Muuton taustaa

19-vuotiaana valmistuttuani merkonomiksi, aloin miettiä kesän jälkeen mitä haluaisin elämässä saavuttaa. Olin kaksi kesää viettänyt Tampereella kesätöissä ja koin tarvitsevani jotain suurempaa muutosta. Seikkailunhalu kasvoi yhtäkkiä ja hetken mielijohteesta hain Helsinkiin töihin. Rakastuin kaupunkiin samantein ja rakastuin ihmiseen jonka kanssa vietin Helsingissä 4 vuotta.

Syksyllä vuonna 2019 erosin 4 vuoden parisuhteesta, josta kirjoitin ensimmäistä kertaa tässä postauksessa. Eron taustalla oli paljon asioita ja näin vuosia myöhemmin tiedän tälläkin koettelemuksella olevan tarkoitus. Vuoden vaihteessa muutin yhteisestä asunnosta omaan asuntoon. Monien eri yritysten jälkeen saada parempaa työtä Helsingistä, Tampereella käydessäni isoveljeni luona avauduin tästä ahdingosta. Olin 23h sopparilla töissä paikassa jolla ei ollut tarjota kenellekkään täysiä tunteja. Sivutyöni oli juuri loppunut ja asuin Figaron kanssa 700€ maksavassa yksiössä. Helsingissä on paljon töitä, mutta pienillä soppareilla. Isoveljeni sanoi hänellä olevan tarjota minulle heti täysillä tunneilla töitä Tampereelta. Ajattelin sen olevan vain sanallinen lohtu tuskaani ja löytäväni itse ratkaisun kaupungista jossa rakastin asua.

Muutaman viikon päästä sain palkan jolla sain maksettua vuokran ja ostettua Figarolle ruokaa, silloin päätin ottaa härkää sarvista. Kysyin veljeltäni oliko työtarjous voimassa ja lähdin viralliseen työhaastatteluun nykyiseen työpaikkaani. Haastattelun jälkeen vanhempani tarjoutuivat heti ottamaan minut heidän luokseen asumaan, ilman erillistä kysymistä ja päädyimme ratkaisuun joka kesti vuoden verran.

Haastattelun virheet

Haastattelun alussa minut esitellään oriveteläisenä ja lukiessani sen pystyin kuvitella oikeiden paikkakuntalaisten näkevän vain punaista. Sen lukiessani tajusin, etten koskaan blogissanikaan ole tuonut ilmi mistä olen kotoisin, koska pientä paikkakuntaa en ole halunnut tuoda esille ja toisekseen en ole alunperin kotoisin Orivedeltä. Olen pienen lapsuuteni asunut Juupajoella ennen muuttoamme Orivedelle. Teknillinen virhe kotikaupungin suhteen, mutta kirjoitusvirheestähän minä en itse vastaa.

Toinen virhe tulee perään, teiniarjestaa puhuessaan. Koen olleeni teini 15-vuotiaana. Vanhempien kanssa suhde muuttui heti täytettyäni 18-vuotta. Kuten haastattelussa sanon, en teininä olisi halunnut vanhempien huolehtivan minusta niin paljoa, mutta täytettyäni 18 aloin kertomaan kaikista menoistani. Menoista kertominen tuntui myös luontevalta nyt monien vuosien jälkeenkin. Menoissani ei mitään ihmeellistä ollut, joten infoilin aina missä menen ja milloin tulen kotiin. Oli ihanaa saada olla rakastetussa kodissa, jossa oli kaksi tärkeintä ihmistä odottamassa. Samaan syssyyn korjataan lapsiluku, mystistä 7 lasta vanhemmilleni ei ole tullut, vaan minulla on 5 sisarusta.

Vaikka artikellissa sanotaan, että olisi ollut alun hankaluuksia niin haastattelun aikana painotin kokoaika sitä, kuinka yhteiselo vanhempien kanssa oli kokoaika helppoa. Olin super paljon töissä ja totuttelin vain ajatukseen siitä, että en enää asu Helsingissä. Se on ainut vaikeus, mutta vanhempien kanssa asuminen ei missään vaiheessa ollut vaikeaa. He antoivat rakkautta, aikaansa ja myös omaa aikaa. Olen aina tiennyt vanhempieni olevan mitä ihmeellisimpiä vanhempia ja vuosi todisti sen taas todeksi, miten kahden ihmisen sydämessä riittää rakkautta.

Myöskään vanhempien aikataluihin, tai rutiineihin ei ollut vaikeaa sopeutua. Hiukan harmitti lukea tämmöinen kommentti, koska se myös hämmensi vanhempiani heidän lukiessaan artikkelin. Meillä kaikilla oli omat aikataulut ja rutiinit ja kaikkien elämä meni päivä kerrallaan eteenpäin. Iltojen kohokohta oli katsoa sohvalla yhdessä kympin uutiset, jotka on isällemme tärkeintä ikinä. Olin vieras ja kunnioitin heidän elämisen ehtoja, mutta aikaisemmin asuttuani 19 vuotta heidän kanssaan, ei mikään rutiini tullut yllätyksenä. Myös he ovat niitä, jotka ovat opettaneet mua elämään, joten monet tavat ovat heiltä entuudestaan perittyjä ja oli ihan hupaisaa huomata vanhempien pieniä asioita, mitä itse on tiedostamattaan alkanut hyödyntämään omillaan asuessaan.

Haastattelun tärkein sanoma

Kuten sanoin alussa, haastattelussa oli muutamia asioita joita halusin painottaa. Ensimmäinen oli se kuinka vanhempien kanssa asuminen oli helppoa ja epäonnistumisen tunne oli vain omassa pääkopassa. Muiden mielipiteillä ei ole mitään väliä ja elämässä pitää elää juuri niin mikä tuntuu itselleen hyväksi. En olisi ikinä muuttanut vanhemmilleni, elleivät he itse olisi vilpittömästi tarjonneet kattoa pään päälle. Toinen suurin asia jota halusin tuoda esille on se miten huolehtivat vanhemmat eivät ole itsestäänselvyys. En ikinä pysty kiittämään vanhempiani tarpeeksi siitä kuinka sain vuoden ajan asua heidän luonaan.

Vuosi vierähti nopeasti töiden ja uuden parisuhteen parissa. Vietettiin vuorotellen aikaa vanhempieni ja poikaystävän luona ennen yhteen muuttoa. Elämästä ei koskaan tiedä mitä se tuo eteen, luulin asuvani vuoden verran Tampereella ja sitten etsiväni töitä Helsingistä ja muuttaa takaisin kaupunkiin johon nuorena aikuisena rakastuin. Nyt olen oppinut sen, etten suunnittele elämääni yhtään. Haaveilla ja unelmoida saa ja pitääkin, mutta tuokoon jokainen päivä eteensä omat haasteensa ja omat onnistumisensa.

Vinkit samassa tilanteessa oleville

Jos asuminen alkaa ahdistamaan niin tiuskiminen ihmisille, jotka on tarjoutunut auttamaan ovat viimeisiä joille purkaa omaa pahaa oloaan/väsymystä/asiaa mikä todennäköisesti hetkellisesti ärsyttää. Varsinkin naisena on monia erilaisia aikoja ja hetkiä milloin typerät asiat voi ärsyttää, mutta riiteleminen pilaisi nopeasti hyvän tarkoituksen. On sama kenen kanssa asuu yhdessä, joskus jokin tapa alkaa väistämättäkin ärsyttämään. Isäni kanssa puhuessamme haastattelusta ja siitä oliko mitään ongelmia, tuli mieleen miten mahdollisia ongelmia välttää.

Jos talonhaltijoiden tavat eivät ole tiedossa niin rajoista ja käytännöistä on hyvä sopia. Vaikka he ovat vanhempia niin tasa-arvo yhdessä asumissessa on super tärkeää. Meillä kaikki kävivät töissä ja olivat uupuneita töiden jälkeen, joten omaan rauhaan on hyvä vetäytyä jos sosiaalinen kanssa käyminen muiden kanssa ei juuri huvita. Ja aina kannattaa pitää mielessä, että muutto on vain väliaikainen ratkaisu, koko loppu elämää ei tarvitse asua jonkun muun nurkissa.

Olen onnellinen ja kiitollinen kaikista ihanista kommenteista joita tuli instagramissa ja kasvotusten. Myös lähipiiri, joille en kertonut tulevasta artikkelista yllättyi positiivisesti ja heidän mielipiteet ovat niitä tärkeimpiä. Haastatteluun olin muuten tyytyväinen ja toivon sen tuovan jollekkin inspiraatiota/tsemppiä omaan elämään, ja kuten eräs artikkelin lukija laittoikin viestin -ei ole epäonnistumisia, vaan oppeja.

-Ninni