Elämässä tulee aikoja jolloin on päästettävä irti ja mentävä eteenpäin ihmisistä ja asioista. Henkilökohtaisesti olen elämässä oppinut päästämään ihmisistä irti, vuosien vaihtuessa ja elämän muuttuessa. Aina se ei ole helppoa, mutta siihen on tottunut ja tiedän, jos jostain ihmisestä täytyy päästää irti, se on tarkoitettu niin ja se on pidemmälle vain hyvä asia.
Silti olen juurtunut moniin asioihin, jotka tuo turvallisuuden tunteen ja yksi niistä on 14 vuoden ajan ollut meidän kotikoti. Olen nuoresta asti yrittänyt ajatella, ettei mihinkään esineeseen pidä kiintyä liikaa, jos esimerkiksi kotona syttyy tulipalo, niin esineitä ei jäisi murehtimaan. Väistämättä kodissa tulee oltua esineitä joissa on muistoja, mutta nyt luopumisen kohteena on kokonainen talo ja tontti.
Vuonna 2005 vanhempani rakensivat perheellemme kodin, jonne mahtui meidän koko perhe viiden kissan kanssa. Tämä talo on erityinen, koska siellä asuimme vielä kaikki yhdessä ja olimme kokonainen perhe ennen yksi toisensa jälkeen pesästä pois lentämistä.
Vaikkei se ollutkaan ensimmäinen meidän kotikoti, vaan suurimpia lapsuuden muistoja löytyy jokaiselta lapselta edeltävästä kodista. Tuostakin kodista muuttaminen tuntui vaikealta, vaikka olin vasta ykkösluokkalainen. Muistan vieläkin paremmin pikku metsän puut ja salaisen kuopan, kuin oman laukkuni sisällön. Myönnän muutaman kerran ajaneeni tuon talon ohitse, vain nähdäkseni talon ja muistelevani, kuinka saparopäinen tyttö yritti pelata isoveljien kanssa polttopalloa takapihalla. Jo pelkästään sen talon ajattelu tuo samaan aikaan hymyn suupielille ja silmät kosteiksi.
Tämä on ollut kuukauden ajan asia joka on pyörinyt päässä, kuin tivoli vaihtuvien mielipiteiden kanssa. On vaikeaa päästää irti asiasta, joka on tuntunut olevan osa omaa identiteettiä, se on talo joka edusti komeudellaan Juutisia. Kotiin vievä tie ja ympräillä olevat maisemat olivat niin tuttuja ja niin omaksuttuja, että on vaikeaa edes ajatella jonkun toisen omistavan nyt ison palan lapsuuttani.
Kummitytön kolmivuotis synttäreillä näin tyhjyyttään kaikuvat huoneet. Ikioman ensimmäisen huoneen jonka tapetin sain päättää lapsena. Huoneet joissa on paiskottu ovia vihaisina teini-vuosina. Huoneet joissa on juhlittu monet rippijuhlat, valmistujaiset ja jopa yhdet nimijäiset. Huoneet joissa on itketty onnesta ja surusta. Huoneet, jotka on täyttänyt itsensä rakkaudella.
Nyt ne huoneet täyttyvät uusien asukkaiden tavaroilla, jotka ei tietenkään omasta mielestä sovi sinne, koska kaikki laitettiin tip top kuntoon vuosien ajan. Huoneet täyttyvät uusien asukkaiden onnella, surulla ja toivon mukaan hyvällä elämällä. Näistä huoneista rakentuu talo, joka rakennettiin rakkaudella ja se rakkaus välittyköön uudelle tuntemattomalle perheelle, joka toivottavasti saa viimeisestä kotikodistani yhtä tärkeän turvapaikan.
Nyt tuli aika myös sanoa hyvästit kaupungille, jossa ystävystyin monien ihmisten kanssa, jossa menetin ystäviä, jossa sain paljon uusia kokemuksia ja jossa vietin elämäni vaikeimpia vuosia teininä. Vaikken tiedä tuleeko vanhempieni uusi asunto olemaan kotikoti minulle, on se silti paikka jossa perheemme kokoontuu ja tulee uusia muistoja, siihen ei onneksi tarvitse sitä tiettyä yhtä paikkaa. On siis ihanaa vihdoinkin leikata se viimeinenkin naru joka piti kiinni, niin hyvissä, kuin huonoissakin asioissa vanhassa kotikaupungissa.
-Ninni
ninnijuutinen.com 
2 thoughts on “Lapsuuteni myytiin”