Hellou!

Pitkästä aikaa kuulumispostausta ja nyt tulee aika rehellisen kaunistelematonta tekstiä viimeaikaisista fiiliksistä. Kuten olette varmaan opinneet tässä seuratessa tuntemaan mun olevan välillä vähän nollasta sataan olevaa tyyppiä. Luonteeni on periytynyt niin selkeesti äitiltäni ja sieltä on tullut temperamenttisuus, päivän aikana tunteet voi mennä naurusta itkuun ja itku nauruun.

Yllätyksenä ei varmaan tule, kun kerron teille puhuneeni tästä aiheesta jo hieman snapchatin puolella. Tämä pieni tyttö kasvoi ison perheen ympäröimänä, jossa tunteet näytettiin avoimesti. Pystyin aina puhumaan tunteista ja päästämään höyryjä pihalle jopa turhankin usein, silti se piti pääkopan koossa.

Oon rehellisesti sanottuna tässä muutaman kuukauden aikana mennyt oman hyvinvoinnin kanssa semmosta vuoristorataa, mitä Simban poismenon jälkeen en ole käynytkään. Mun luonteessa on paljon opittavaa itselläni, saatika kanssa asujalla ja näiden kuukausien aikana opin muutaman todella olennaisen jutun itsestäni.

Mekko Nelly/ Kengät H&M/ Kameralaukku Verkkokauppa

Puhuminen on kuin vesi janoon, pusu kuhmulle ja lämmin halaus syysiltana, vaikka se joskus tuntuisi kuin laittaisi suolaa haavaan. Ennen en ehkä pitänyt tunteista puhumista niin tärkeänä, koska se oli ennen arkipäivästä. Reilun puolen vuoden aikana olen joutunut opetella tutustumaan itseeni uudestaan niin e-pillereiden loputtua, jatkuvan väsymyksen ja sen kamppailun parissa, etten muistanut oikeen hengähtää.

Jos rehellisesti sanotaan, niin mua pelottaa myöntää jos jokin asia on huonosti -varsinkin äidille. Ajatus tuntuu hullulta, koska hän on just se joka löytää silti aina ne oikeat sanat ja saa kaiken tuntumaan paremmalta. Jonkin takia pidin ja haudoin pitkään ristiriitaisia tunteita päässäni jotka pääsi patoutumaan todella suuriksi.

En oikeen tiennyt mitä elämältä haluan, mitä haluan parisuhteelta, kodilta ja millaista arkea haluan luoda. Kävin juttelemassa lääkärini kanssa useita kertoja ja hänenkin rohkaisun kautta otin puhelimen käteen ja lenkillä soitin äidille.

Kuinka puhdistavaa on itkeä, ymmärtää, puhua ja kuunnella puhelimessa toiselle ja saada sen kautta voimaa ja valoa elämään. Uskon kaikella olevan tarkoitus ja sen, että joskus pitää itkeä koko kehon vesivarastot tyhjäksi. Tämä tunteiden hautominen ja sen purkaminen opetti, kuinka varmasti meistä jokaisen kannattaa opetella puhumaan tunteistaan, edes myöntää itselleen milloin voi hyvin ja milloin jokin painaa mieltä.

Tätä kautta myös opin, vaikken luota helposti ihmisiin niin haluan antaa vielä mahdollisuuden hyvään. Olen niin monista ystävyyssuhteista ottanut puukon rintaan, etten pitkään aikaan ole halunnut tutustua kehenkään, saatika päästää pintaa syvemmälle. Tän kaiken myötä ymmärsin, ettei ihmisen joka tarvitsee puhumista kannata olla ihan niin sulkeutunut.

Haluan uskaltaa luottaa ja löytää ystäviä joiden kanssa jakaa iloja, inspiraatiota, mutta myös niitä suruja joiden aikana tarvitaan olkapäätä. Eihän sitä tiedä, joskus voin olla jollekkin toiselle yhtä tärkeässä osassa ahdistuksen keskellä, kuten äitini on minulle. Annan tälle syksylle mahdollisuuden tuoda elämään paljon uutta.

Toivon myös jos joku siellä on kokenut yhtään samoja fiiliksiä niin puhu, olet varmasti jonkun elämässä hyvin tärkeä, olet jonkun rakas, jonkun lapsi, jonkun ajatuksen muru, joten muista pitää itsestäsi huolta.

-Ninni