Aloittaessani tätä blogia päätin olla rehellinen, toi elämä eteen mitä tahansa. Parhaimmassa tapauksessa joku teistä lukijoista voi ymmärtämää, ettei ole asioiden kanssa yksin ja myös luottamaan itseensä.

Uskon meille kaikille tulevan jossain vaiheessa elämää tilanne milloin tarvitsee enemmän läheisten, tai lisäksi ulkopuolisen apua.

Ei ole väärin myöntää olevansa poikki oli elämässä tapahtunut mitä vaan pahaa, tai käyvän muuten liian isoilla kierroksilla.

Olen todella onnellinen ja juuri sillon, kun asiat menee huonosti musta tulee vahvempi ja onnellisempi, vaikka hassulta kuulostaakin. Silloin osaan kiittää kaikista eniten sitä perus arkea mikä mulla on. Osaan arvostaa niitä ”perus” ihmisiä jotka pysyvät mun rinnalla ja tukee taipuvaa siltaa.

Mulla on aina joku jolle voin soittaa, kun itkettää. Mulla on aina oman kodin lisäksi paikka mihkä pääsen tarvittaessa omasta arjesta pois. Mulla on asia mitä ei ikinä saa aliarvoida, tai pitää itsestäänselvyytenä ja se on perhe.

Tällä hetkellä oon ollut tosi poikki ja myöntänyt sen vihdoin itselleni. En ole halunnut enää oikein surra Simban menetystä, koska itkeminen on raskasta. Oon aina yrittänyt jyrätä ajatuksia eteenpäin ja myöhemmin ne tulee kummittelemaan, vaikka ne olisi jo menneen talven lumia.

Mun ehdoton oppiminen tässä elämässä on kohdata asiat ja selvittää ne heti, sitten päästää irti ja unohtaa. Mietin liikaa ja nyt kotona ollessa mietin ihan liikaa. Tää mun pääkoppa on vetänyt mut lukkoon ja jättänyt saman levyn päälle, vaikka haluan unohtaa kaiken turhan.

Tiedän kaikesta selviävän, koska oon ennenkin selvinnyt asioista. Silloin kun on uupunut, pitää osata levätä eikä luovuttaa. Elämä aina jatkuu jos antaa sille mahdollisuuden.

Luopuminen on mulle todella vaikeaa ja isot muutokset pelottaa. Muttei auta jäädä paikoilleen odottamaan jonkun muun tekevän asioita puolestasi.

Onneksi nyt on kevät ja auringosta saa energiaa. Nautitaan niistä pienistä asioista ja piristetään läheisiä pienillä teoilla!

-Ninni