Meistä jokainen joutuu jossakin elämän vaiheessa menettämään jotain. Kenenkään menetystä ei voi verrata. Kenelläkään ei ole isompi menetys, tai suurempi suru kuin toisella. Meistä jokainen on yksilö ja jokainen saa surra oman elämän tärkeistä asioista jos tuntuu surettavan, jokaisen meidän surua pitää kunnioittaa.

Olen itkenyt jokainen päivä, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Olen ollut niin poikki ja haluaisin vain olla ehjä. Silti ensimmäistä kertaa Simban poismenon jälkeen, kun nauroin vanhempieni kanssa tuntui se oudolta. Saanko olla välillä iloinen?

Saanko vielä nauraa ja välillä tuntea oloni ihan hyväksi? Asiat pamahtaa päähän ihan hyvänäkin hetkenä, varsinkin kotona. Ihan silloinkin, kun vain teen ruokaa. Ikävä tulee nurkan takaa ja saa kokonaan rikki, silloin hukun kyyneliin.Kaikki tietää, että kyllä ne asiat siitä. Kyllähän ne joo, elämä jatkuu ja sen pitää jatkua, tapahtui täällä mitä tahansa. Vaikka välillä ei halua jatkaa, se tuntuu vaan väärältä.

Olin jo aikaisemmin varannut matkan vanhempieni luokse ja se oli paras lääke itselleni, että pääsin seuraavana päivänä pois meidän kodista. Ensimmäinen yö täällä kotona oli hirvein ikinä, enkä tule koskaan unohtamaan sitä.

Vanhempieni luona sain sitä mitä eniten tarvitsin, äidin halauksia ja hänen olemuksen rinnalleni. Isin pitämään huolta ja hänen hassuttelua, se saa aina muistamaan nauraa. Sain heti surun alussa jo pohjaa sille, että päivä päivältä suru lähtee sisältäni pois. Myöskään en silloin ollut siinä ympäristössä missä olen tottunut olemaan Simban kanssa.

Kotona on ollut vaikeampaa, enkä väitä vastaan etteikö tämä jollain tapaa vaikuta myös meidän parisuhteeseenkin. Inhottaa olla välillä niin rikki, mutta onneksi puolisokin välitti Simbasta hyvin paljon ja tietää minun tarvitsevan aikaa surra. Silti tämä myös jollain tapaa yhdisti meitä.

Muistetaan halata vieläkin enemmän ja katsoa silmiin, vaikka välillä vähän suupielet allapäin, kun hymyä on vaikea saada. Muistetaan näyttää olevamme tässä toistemme kanssa. Muistetaan surra yhdessä, koska tämä on meidän perhe mikä meni rikki. Muistetaan myös rakentaa uudenlaista arkea ja naurattaa toisiamme.

Blogin kannalta on ollut hiljaista ja tiesin tuon kauhean tiistain jälkeen, kun seuraavan kerran kirjoitan on se muistokirjoitus Simbasta. Kiirettä en halunnut pitää ja kuten äitinikin sanoi, kirjoita sitten kun pöly on laskeutunut.

Yritän kirjoittaa aina, kun fiilis on hyvä. Tiettyä rutiinia en uskalla luvata, vaikka voin paljastaa kirjoittamisen olleen ehdottomasti parasta tekemistä nyt. Toiveita saa laittaa, koska se piristää täällä kotona oloa ja saa ainakin syyn myös kirjoittaa.Haluan vielä erikseen mainita siitä mikä on mieltä rauhoittanut ja myös piristänyt. Jos ihanaa perhettä ja lukuisia heidän haleja ei lasketa niin ihanat ystäväni. Oon saanut itkee heidän kanssaan ja on tullut paljon osanottoja. Silti yksi jäi vahvasti mieleen, mikä sai kyyneleet valumaan heti.

”Hei jos haluut seuraa tai piristystä tai jutella tai vaan olla hiljaa niin mä oon täällä ❤ ”

Tästä keväästä piti tulla parempi kuin viime vuoden kevät. Tästä keväästä tuli kertaheitolla hirvein kevät ikinä. Silti toivon ja pyydän, suru ethän muuta meille asumaan?

-Ninni

Julkaisun kuvat päivitetty 10/2018